Liha on paras: Kött är bäst

Marvels

Tämä teos onkin nostalgia-sarjakuvaa parhaimmillaan. Marvel-maailman tapahtumia useammilta vuosikymmeniltä esiteltynä kuvitteellisen lehtimiehen näkövinkkelistä. Miltä ns. normaaleista ihmisistä tuntuisi elää maailmassa, jossa supersankarit ja heidän vihollisensa ottavat yhteen, ja joka on alituiseen tuhon partaalla. Tuhon, jonka tulemisen kerta toisensa jälkeen nämä sankarit estävät.

Käsikirjoituksen tähän mestariteokseen on tehnyt Kurt Busiek ja piirrostaiteesta vastaa Alex Ross. Joskin tässä tapauksessa voisi ehkä mieluumminkin puhua maalaustaiteesta. Jokainen ruutu on pieni mestariteos, ja yhdessä ne muodostavat huikean näyn. Tyyli on ultrarealistinen, joka tuo nuo tutut superolennot aivan uudessa valossa esille.

Ylisanoilta ei oikein voi välttyä. Tämä kirja on kokemus. Etenkin kun tapahtumat tarinan taustalla ovat tutut vuosikymmeniä kestäneestä Marvel-sarjakuvien seuraamisesta. Suomessa näistä tapahtumista on esitetty vain jokunen. Onneksi olen kuitenkin päässyt lukemaan niitä alkuperäisistä amerikkalaisista lehdistä. Koko Marvels-teos vilisee tuttuja hahmoja ja merkittäviä kohtauksia, nähtynä aivan uusin silmin.

Erikoinen tunnelma korostuu edelleen sanoma- ja aikakauslehtien kansilla, joihin tapahtumista on kirjoiteltu. Miten media reagoisi supersankareiden olemassaoloon? Voi vain kuvitella, nytkin jo kaikenmaailman julkkiksista puhutaan ja kohistaan enemmän kuin tarpeeksi.

Tarina on kuitenkin loppujen lopuksi tarina inhimillisyydestä ja ihmiselämästä. Siinä on jotakin koskettavaa, johon lukijana samaistuu. Mikä olisi tärkeää, jos maailmanloppu oikeasti uhkaisi? Läheiset ihmiset, väittää Busiek, jota viestiä Ross korostaa kuvien asettelulla.

En edes yritä luetella kaikkia hahmoja, tai tuttuja tapahtumia eri lehtien sivuilta. Tämä teos on luettava. Itse asiassa, tämä teos on omistettava. Sen pariin palaa kerta toisensa jälkeen. Sarjakuva, joka ansaitsee paikkansa top 10 -listoilla ja harrastajan kirjahyllyssä.

Sanattomaksi tämä vetää, ei oikein pysty tuomaan esille sitä kaikkea mitä tämmöinen teos tarkoittaa sarjakuvafriikille. Muutama ruutu ei myöskään tee oikeutta ulkoasulle, se on nähtävä kokonaisuudessaan, taide leviää kokonaisille aukeamille yksittäisten ruutujen sijaan. Osta ihmeessä, jos jostain löydät. Hintansa väärti kovakantisenakin. Ja liekö tuo ihme, että minusta on tullut Alex Ross -fani.

Vertigo: Witchcraft

Joskus lukemastaan tietää, että se on tarkoitettu taiteeksi eikä viihdyttämään. Siinä ei sinällään pitäisi olla mitään vikaa. Mutta kun aihetta käsitellään vastenmielisyyksien kautta, ja rujoudella sekä karmeudella osoitellaan, että nyt on kyse ns. vakavasti otettavasta taiteesta eikä mistään hömppä-sarjakuvasta, saan ainakin minä kovasti näppylöitä. Witchcraft on tällainen teos.

Teoksella on tekijöitä kokonainen ryhmä. Ensilukemisen jälkeen olin varma, että tekijät olisivat naisia. Sen verran tiukkaa yltiöfeminismiä ja varsinaista misandriaa tarinoissa esiintyy. Yllätys olikin täydellinen kun tarkistin tekijäryhmän: Käsikirjoittaja James Robinson. Piirtäjät Teddy Kristiansen, Peter Snejbjerg, Michael Zulli, Steve Yeowell. Kova porukka nykysarjakuvassa, käsittääkseni. Jostain taustalta löytyi ainoana naisena Alisa Kwitney, ja hänelle oli rooliksi nimetty "Fourth Witch", jotenkin sisäpiirivitsinä. Taitaa olla toimittajan (editor) roolissa.

Tarinan teemat ovat kostossa ja raiskauksen sekä muitten väkivallantekojen valtapelissä. Nämä inhat aiheet on piilotettu noituuden tarinaan ja symboliikkaan.

Prologi sijoittuu Britanniaan Rooman vallan aikana. Piirtäjänä Kristiansen, joka jatkaa myös aikakausien välillä jossain astraalitasolla noitien toimintaa seuraavien kolmen naisjumalan kuvauksien piirtäjänä. (Varsinaiset kolme lukua on nimetty näitten kolmen jumalan, tai jumalattaren kolmen avatarin, mukaisiksi.)

Ensimmäinen osa on nimeltään 'Maiden' ('Neitsyt'). Se sijoittuu keskiajalle, ja piirtäjänä toimii Snejbjerg. Nuoren morsiamen kohtalon, nunnaluostarin ja noitavainojen kautta kuljetaan onnettomaan loppuun, kuinkas muuten.

Toisen osan nimi on 'Mother' ('Äiti'), piirtäjä Zulli. Tässä osassa päähenkilö onkin mies, joka elää kaasulyhtyjen ja Dickensin Britanniassa, törmäten sekä mustalaisten kostoon että noitien elämääruokkivaan suojeluun.

Kiinnostavin osio, jossa myöskin kynän jälki on vahvinta ja mieleenpainuvinta. Tosin aihepiireissä ja juonenkäänteissä on oma kestämisensä, esimerkkinä alla oleva kuva mustalaisen kostosta.

Viimeisessä osiossa ollaankin sitten ilman yllätyksiä nykyajassa. Osion nimi on 'Crone' ('Akka'), ja Yeowellin piirtämään tarinaan on kerätty taas joitakin inhotuksia. Symbolismia unohtamatta, vanhainkodista uuden tyttövauvan syntymään kuljettaessa ollaan selkeästi elämän kiertokulussa. Osoittelevastikin, mikä aina minua ärsyttää.

Kaiken kaikkiaan teos, josta en pidä, ja jonka lukeminen on rankka kokemus. Toki se on todella hienosti tehty ja taiteellinen, mutta minua se lähinnä kuvottaa. Voin suositella lukemista vain niille, jotka ovat jo lukeneet riittävästi iloisia Aku Ankkoja tai Karvisia alle, ja haluavat tasapainottaa hyvää oloa jollain raskaammalla.

Piko ja Fantasio: Kuplamiehet

Piko ja Fantasio ovat outo parivaljakko. Nämä lehtimiehet törmäävät mitä kummallisimpiin rikoksiin, jatkosarjoissa ja albumeissa. Keräilyarvoakin saaneita albumeita on minulle siunaantunut. Näistä yksi on tämä Kuplamiehet. Tarinoita on albumissa kaksi, molemmat tietysti Franquinin piirtämiä.

Alkuunsa lueskelin näitä tarinoita muistaakseni kavereilta lainatuista albumeista. Kirjastoon näitä ei silloin vielä tullut, nykyisinhän paras lähde halukkaille lukijoille on kirjaston sarjakuvahylly.

Ensimmäisessä tarinassa (Kuplamiehet) esiintyy koko päähenkilökaarti ratkomassa erikoisten vedenalaisten tapahtumien ympärillä esiintyviä murhia ja sabotaasitekoja.

Marsupilami on näissä tarinoissa se kovis ja ns. Deus ex machina, kun parivaljakko joutuu liian pahoihin tilanteisiin. Ihme otus, joka on poikinut jonkin verran oheiskrääsää. Yllättävän vähän, itse asiassa.

Toisessa tarinassa (Pienoismallit) Piko selvittelee Fantasion katoamista ja outoja pienoismalleja, epäillen jopa että joku kutistaa ihmisiä ja muuttaa heitä pieniksi patsaiksi. Piko on parista maanläheisempi ja loogisempi, kun Fantasio päästelee enemmän tunteella.

Sienineva on keksijä, joka sekä ratkoo tilanteita että myöskin järjestää keksinnöillään joitakin kinkkisiä tilanteita ratkottavaksi. Sotken usein tämän hahmon Tintti-sarjakuvissa esiintyvään professori Tuhatkaunoon. Ehkä Tuhatkauno onkin toiminut Sienineva-hahmon innoittajana?

Kaikesta kummallisesta sitä sarjakuvienkin keräilyarvo muodostuu. Kunto on tärkeä, ja erityisen tärkeää tuntuu olevan alkuperäiset lisukkeet. Tässä albumissa on välissä tarra. Se nostaa tämän albumin keräilykohteeksi. Mutta oikeasti, mitä kukaan tekee A4-kokoisella tarralla? Muistelen, että aikoinaan liimasin yhden tällaisen sänkyni päätyyn, eikä se sitten siitä lähtenyt dynamiitillakaan!

Lepakkomies-albumi vuodelta 1979

Aloitetaan blogittaminen kaikkein nostalgisimmasta. Lepakkomies-albumista, jonka ostin kesällä -79. Olin ensimmäistä kertaa itsekseni menossa Kuopiosta Nilsiään (mummolaan). Matka tapahtui semmoisella postiautolla, joita ei enää olekaan. Linja-auto, mutta takaosassa oli erillinen osasto postia ja paketteja varten. Kuopion linja-autoasemalla ennen lähtöä tiirailin lehtikioskin ikkunasta, olisiko jotain matkaluettavaa. Siihen asti sarjakuvakokemukseni oli lähinnä Aku Ankan taskukirjoja, Asterixeja ja Tarzaneita. Tiesin toki Lepakkomiehestä, taisin olla lukenut yhden lehden ennen tätä. Tässä kuitenkin jo kansikuva kiinnosti kovasti, siinä oli jotain uutta ja pelottavaa.

Kansikuvan piirtäjä on Neal Adams. Sarjakuvan puolestaan on taiteillut Dick Giordano. Tähän päiviin asti pidän heitä sen parhaimman ja todellisimman Lepakkomiehen tekijöinä.

Näihin aikoihin Lepakkomies oli maanläheinen sankari. Enemmän etsivä ja salapoliisi kuin supersankari. Tähän sopi hienosti vastustajaksi mystinen Ra's al Ghul. Tarina esittää Batmanin ja Ra's:in ensikohtaamisen. Joka ei todellakaan ole sama tarina mitä Batman Begins -elokuvassa.

Tyyli sekä tarinankerronnaltaan, sivu-asettelultaan että piirrosjäljeltään on koskettanut ja jättänyt minuun sarjakuvan lukijana jäljen. Yksinkertaista, ehkä. Mutta vaikuttavaa.

Lepakkomies tulee myös yllätetyksi. Harvoja huumorinhetkiä synkässä tarinassa.

Tapahtumia kuljetetaan eri puolilla maailmaa, kaukana Gotham Citystä. Vuoristo on Ra's al Ghulin elementti.

Lepakkomies suksilla? Harvinaista herkkua.

Suhteellisen harvinaista oli noihin aikoihin myös nähdä sankari lyötynä. Tosin tarkemmin kun tarinan rakennetta tarkastelee, niin sehän vain noudattaa kerronnan hyväksi havaittuja keinoja, kuljettaen sankaria synkistä laaksoista voittoisille huipuille.

Tarina etenee vuoristosta Afrikan aavikoille asti. Ja siellä sitten kuvataankin yksi sarjakuvahistorian hienoimmista kaksintaistelukohtauksista.

Loppu on jo klassikon arvoinen suudelmineen.

Kuten parhaille vastustajille kuuluukin, Ra's al Ghul ei pysy kuolleena pitkään, ja jatkoikin Lepakkomiehen ahdistelua monissa tulevissa tarinoissa. Vielä aivan moderneissakin albumeissa tämä vihollinen pirullisuudellaan pistää kampoihin itsensä Jokerille ilkeimpänä vastustajana.

Viimeinen kuva esittää ilmettä, joka on pysynyt muistissani nyt 30 vuotta. Se kertoo, miten kuva todella on arvokkaampi kuin tuhat sanaa, mikä tekeekin tästä albumista varsinaisen heavy-weight-romaanin. Vai kuinka paljon sanoja luulette tarvittavan tuon pahiksen tunnetiloja kuvaamaan pelkillä sanoilla? Joskus mietin, että voiko tähän päästä edes elokuvissa. Toki todelliset Näyttelijät joskus siinä onnistuvat. Kiitos, Ra's, muutamastakin painajaisesta!