Aloitetaan blogittaminen kaikkein nostalgisimmasta. Lepakkomies-albumista, jonka ostin kesällä -79. Olin ensimmäistä kertaa itsekseni menossa Kuopiosta Nilsiään (mummolaan). Matka tapahtui semmoisella postiautolla, joita ei enää olekaan. Linja-auto, mutta takaosassa oli erillinen osasto postia ja paketteja varten. Kuopion linja-autoasemalla ennen lähtöä tiirailin lehtikioskin ikkunasta, olisiko jotain matkaluettavaa. Siihen asti sarjakuvakokemukseni oli lähinnä Aku Ankan taskukirjoja, Asterixeja ja Tarzaneita. Tiesin toki Lepakkomiehestä, taisin olla lukenut yhden lehden ennen tätä. Tässä kuitenkin jo kansikuva kiinnosti kovasti, siinä oli jotain uutta ja pelottavaa.
Kansikuvan piirtäjä on Neal Adams. Sarjakuvan puolestaan on taiteillut Dick Giordano. Tähän päiviin asti pidän heitä sen parhaimman ja todellisimman Lepakkomiehen tekijöinä.
Näihin aikoihin Lepakkomies oli maanläheinen sankari. Enemmän etsivä ja salapoliisi kuin supersankari. Tähän sopi hienosti vastustajaksi mystinen Ra's al Ghul. Tarina esittää Batmanin ja Ra's:in ensikohtaamisen. Joka ei todellakaan ole sama tarina mitä Batman Begins -elokuvassa.
Tyyli sekä tarinankerronnaltaan, sivu-asettelultaan että piirrosjäljeltään on koskettanut ja jättänyt minuun sarjakuvan lukijana jäljen. Yksinkertaista, ehkä. Mutta vaikuttavaa.
Lepakkomies tulee myös yllätetyksi. Harvoja huumorinhetkiä synkässä tarinassa.
Tapahtumia kuljetetaan eri puolilla maailmaa, kaukana Gotham Citystä. Vuoristo on Ra's al Ghulin elementti.
Lepakkomies suksilla? Harvinaista herkkua.
Suhteellisen harvinaista oli noihin aikoihin myös nähdä sankari lyötynä. Tosin tarkemmin kun tarinan rakennetta tarkastelee, niin sehän vain noudattaa kerronnan hyväksi havaittuja keinoja, kuljettaen sankaria synkistä laaksoista voittoisille huipuille.
Tarina etenee vuoristosta Afrikan aavikoille asti. Ja siellä sitten kuvataankin yksi sarjakuvahistorian hienoimmista kaksintaistelukohtauksista.
Loppu on jo klassikon arvoinen suudelmineen.
Kuten parhaille vastustajille kuuluukin, Ra's al Ghul ei pysy kuolleena pitkään, ja jatkoikin Lepakkomiehen ahdistelua monissa tulevissa tarinoissa. Vielä aivan moderneissakin albumeissa tämä vihollinen pirullisuudellaan pistää kampoihin itsensä Jokerille ilkeimpänä vastustajana.
Viimeinen kuva esittää ilmettä, joka on pysynyt muistissani nyt 30 vuotta. Se kertoo, miten kuva todella on arvokkaampi kuin tuhat sanaa, mikä tekeekin tästä albumista varsinaisen heavy-weight-romaanin. Vai kuinka paljon sanoja luulette tarvittavan tuon pahiksen tunnetiloja kuvaamaan pelkillä sanoilla? Joskus mietin, että voiko tähän päästä edes elokuvissa. Toki todelliset Näyttelijät joskus siinä onnistuvat. Kiitos, Ra's, muutamastakin painajaisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti